Pitkään kytenyt päätös.
Olen jo pitkään halunnut saada juomiseni kuriin. Ajatus on kytenyt mielessäni jo ainakin vuoden. Jotenkin olen kuitenkin aina onnistunut selittämään itselleni, että “ei tässä vielä mitään hätää ole, kun mitään ei ole sattunutkaan”.
Noin viikko sitten tunne halusta raitistua tuli kuitenkin vahvempana kuin koskaan.
Heräsin toiselta paikkakunnalta parin päivän työreissun jälkeen. Krapula oli käsin kosketeltavissa ja fiilis herkkä. Lähdin paikallisen pubin terassille hakemaan lohtua, ja sitä löysinkin tutun tuopin ääreltä. Tovin istuttuani olikin aika suunnata juna-asemalle ja kohti kotia. Kotimatkalla tapahtui jotain.
Suunnittelin jo seuraavaa tuoppia ja iltaa – kuinka istuisin omalla parvekkeella oluen kanssa – kun yhtäkkiä aloin miettiä, haluanko elämäni tosiaan olevan tällaista. Ainakin minuutin verran asiaa pohdittuani tulin johtopäätökseen: en halua.
Ei kriisiä, vain tunne.
En osaa edes selittää, miksi juuri tuolloin tuo tunne tuli niin vahvana. Tilanne ei poikennut normaalista työreissusta millään tavalla. Pari päivää olutta, ei mitään älytöntä rellestämistä, mutta silti tuiskeessa aamusta iltaan – tai oikeastaan aamusta aamuun.
Viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten, kun päätin lopettaa juomisen, taustalla oli todellinen ylilyönti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin kirjoituksissani, mutta se saa nyt jäädä. Tällä kertaa mitään ylilyöntiä ei edes tapahtunut. Tuli vain tunne, etten jaksa enää. Haluan olla onnellinen.
Tämä on se juttu. Halusin olla onnellinen jo aiemmin, ja sen takia myös retkahdin ja jatkoin juomista. Halusin turruttaa itseni, saada pahan olon pois. Jonkin aikaa se toimikin, mutta nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.
Osittain tämä johtuu siitä, että voin paremmin kuin vuosiin. Kävin vajaat kaksi vuotta terapiassa selvittämässä mieleni solmuja, ja siitä oli todellakin hyötyä. Tunsin, kuinka pitkään jatkunut masennus alkoi väistyä. Valitettavasti alkoholi oli jo ehtinyt juurtua osaksi arkea. Ennen join hukuttaakseni demonit, nyt join, koska mitään hätää ei enää ollut. Kyllä juoppo aina syyn löytää.
Retkahdus, mutta ei epäonnistuminen.
Joka tapauksessa, tuolla junamatkalla ajatus juomattomuudesta alkoi kyteä. Samalla heräsi idea päiväkirjasta. Seuraavana päivänä aloin kirjoittaa, ja se tuntui todella hyvältä. Kirjoitin joka päivä reilun viikon ajan. Tuntui, että tämähän on helppoa. Olin väärässä.
Eilen, yhdeksäntenä päivänä, retkahdin. Vailla mitään syytä. Minun ei edes tehnyt mieli juoda. Pakkoa ei ollut. Jostain syystä kuitenkin paluu vanhaan tuntui turvallisemmalta ja helpommalta kuin vain olla juomatta.
En kuitenkaan tunne siitä suurta huonoa omaatuntoa. Jonkin verran kyllä, mutta samalla koen helpotusta. Kahdeksan päivää ilman alkoholia on minulle hyvä uutinen. Se on pisin aika ilman tippaakaan viimeiseen kahteen tai kolmeen vuoteen.
Samalla tietoisuus siitä, että alkoholia ei oikeastaan tehnyt mieli, kertoo minulle, että kyse on ennen kaikkea kamppailusta oman pääni sisällä. Se ei tee matkasta helpompaa, mutta nyt tiedän, missä mennään. Ja uskon olevani valmis. Tiedän olevani valmis.
Matka jatkuu – omin ehdoin.
Olen kuitenkin realisti. En ole luvannut kenellekään, että lopetan juomisen. Edes perheeni ei tiedä tästä. Siksi kirjoitankin anonyymisti. Olen tuottanut pettymyksen niin monesti, niin monelle – useimmiten itselleni – etten halua ottaa tätä taakkaa harteilleni tällä matkalla.
Mutta tästä se alkaa. Taas. Päivä yksi. Käsipohjaa elämässä eteenpäin.
PS. Kirjoitan tätä päiväkirjaa vanhaan tyyliin kynällä ja paperilla. Pyrin siirtämään tekstit blogiin päivittäin, mutta en aio ottaa siitä stressiä. Jos joskus tulee päivä, jolloin ei jaksa, lisään sen päivän kirjoitukset myöhemmin.